(The Rockers Of Steel 03) River James

Mj Fields
Visit to download the full and correct content document:
https://ebookmass.com/product/the-rockers-of-steel-03-river-james-mj-fields/
 Copyright © MJ Fields 2015
Tutti i diritti riservati. Nessuna parte di questa pubblicazione può essere
riprodotta, distribuita o trasmessa in qualsiasi forma o con qualsiasi mezzo, o
immagazzinata in un database o in un sistema di recupero, senza il previo
permesso scritto di MJ Fields, ad eccezione di quanto consentito dall’U.S.
Copyright Act del 1976.
Questa è un’opera di fantasia. Tutti i personaggi, le organizzazioni e gli eventi
rappresentati in questo romanzo sono prodotti dell’immaginazione dell’autore o
sono usati in modo fittizio. Qualsiasi somiglianza con eventi, luoghi o persone
reali, vivi o morti, è interamente casuale.
Prima edizione pubblicata: 13 novembre 2015, pubblicata da MJ Fields

eBook ISBN- 978-1-958804-31-5

Paperback ISBN- 978-1-958804-32-2
 INDICE
Introduzione

Cari lettori

Prologo

Incidente

Vetro in frantumi

Pub O’Donnell

Sticks di riserva

Alternarsi

Aria viziata

Mangiare merda

Per River

Maledettamente strafatto

Ha un buon sapore, vero?

Lungo, duro e ruvido

Nodi e torte di compleanno

Arte del cazzo

Ubriaco e irrazionale

Amicizia, avventura o scopata

Cosa è successo?

Andare in California

Telefonata da ubriaco

Punizione

RJ e Frank

Intervento divino

Nausea e Vertigini

Non succederà

Epilogo

Senza titolo
Billy Jeffers

Altri libri di MJ Fields

Riguardo all’autrice

Ringraziamenti
 INTRODUZIONE

Quando si è innamorato, è stato un duro colpo. Quando l’ha

persa, ha smarrito ogni desiderio.
Droga, sesso e rock and roll sono diventati la sua vita,
esattamente in quest’ordine.
River James, il batterista degli Steel Total Destruction,
tiene molto ai legami che ha stretto con il suo improbabile
migliore amico, i compagni di band e la Forever Four.
Poi un tragico incidente gli porta via tutto in un attimo.
Metallo contorto, ossa in frantumi, sogni infranti e rottami
fanno riemergere segreti profondi e oscuri. Una collisione
che gli fa perdere ogni speranza, con nessuno da incolpare al
di fuori di se stesso.
Affrontare la realtà non è mai stato uno dei punti di forza
di River, che si rivolge ai suoi unici appigli sicuri: la droga e le
donne che si danno molto volentieri a un rocker alto,
tenebroso e tatuato come lui.
Riuscirà a ritrovarsi tra quelle macerie di metallo contorto
e sogni infranti? O si perderà tra il fumo e i detriti?
Keanna Sutton è la prima in famiglia a diplomarsi al liceo e a
laurearsi all’università, e sta volando in alto grazie ai suoi
risultati e al duro lavoro. Ha una carriera e l’uomo dei suoi
sogni… o almeno è quello che pensa finché non scopre che
lui la tradisce. Conclusa la relazione, inizia a ricostruire la sua
autostima.
Un incontro casuale con un batterista alto, bruno e sexy
dalla battuta pronta mette alla prova la sua forza e la capacità
di trattenere la propria lingua mentre cerca di ignorare
l’incredibile attrazione nei suoi confronti.
Una sosta al pub O’Donnell, diversi drink, musica, amici
e una rissa fanno sì che Keanna butti al vento la cautela e si
ritrovi scossa da quel terremoto che è River James.
La notte più calda della sua vita sarà l’unica insieme
all’uomo? Oppure perderà la testa per River, che non fa
promesse ma dà sempre la precedenza alle signore?
 CARI LETTORI

Vi ringrazio immensamente per aver scelto di leggere River

James.
***Attenzione***
River ha dei problemi, dei grossi problemi.
Devo avvertirvi.
È un tossicodipendente.
È immaturo.
Ha la voglia di sesso che avrebbe un folle.
È una vittima e un abusatore.
Non ha alcun riguardo per le regole e le leggi.
Non ha filtri, non ha un interruttore che possa spegnerlo e
non ha voglia di fare nulla.
La sua lealtà è… sporadica, i suoi sbalzi d’umore epici.
River James è… un eroe molto improbabile.
Mi sono chiesta più di una volta cosa mi fosse venuto in
mente quando ho scritto questo libro perché, fiction o meno,
è una lettura davvero emozionante.
***Attenzione***
 Non sono responsabile per i danni che arrecherete al vostro
dispositivo elettronico di lettura se durante una, se non tutte,
le scene lo nasconderete per assicurarvi che nessuno vi veda
leggere, lo lancerete perché siete pronti a uccidere River o lo
danneggerete a causa delle lacrime per l’emozione o le risate.
***Attenzione***
Questo libro contiene senza dubbio fattori scatenanti per
alcuni. Tratta di abusi sessuali e fisici. È stato fatto nel modo
più delicato possibile, ma avevo bisogno di metterlo in
evidenza.
***Promessa al lettore***
Per quanto le situazioni, le parole e le scene di questo libro
siano crude e crudeli, troverete anche molti sentimenti.
Grazie mille per aver aperto la mente e il cuore a un
improbabile eroe, perché tutti meritano la possibilità di
guarire e di essere amati.
XOXO,
MJ
 PROLOGO

Sei anni prima

a prima volta che l’ho vista, Jesse indossava una gonna di
L jeans con l’orlo sfrangiato, stivali UGG contraffatti e
una felpa con cappuccio Buckeye, la stessa roba che
mettevano tutte le ragazze in questo buco infernale di città.
Era proprio il tipo da città, ma sexy da morire.
I lunghi capelli biondo fragola le scendevano fino alla vita
in riccioli, quelli veri e non trucchi da parrucchiera. Aveva
grandi occhi verdi e la pelle chiara, un culo rotondo e le più
grandi tette su cui avessi mai posato gli occhi. Era piena di
curve che si estendevano per metri, chilometri, all’infinito…
Ero a casa di Roundy. Era un amico di Steps, mio cugino,
che aveva tre anni più di me. Avevo sedici anni e mi trovavo
in una roulotte in mezzo al nulla, a sballarmi per la prima
volta nella mia vita.
Jesse guardò la sua amica e poi la stanza piena di fumo.
Sembrava nervosa e chiese immediatamente dove fosse il
bagno. Forse avrei dovuto avvertirla che sarebbe stato meglio
rischiare di farla nel bosco e incappare nell’edera velenosa,
anziché andare in quel buco di merda, ma ero fatto, e non
riuscii a formulare le parole abbastanza in fretta.
 Una volta uscita dal bagno, allungò una mano verso il
bong che veniva passato in giro. Roundy la guardò, annuì, e
lei aspirò diverse volte. Dopo un colpo di tosse micidiale, si
sedette tra me e la sua amica Tom-Tom, mi fissò annuendo,
senza l’ombra di un sorriso sul volto.
All’epoca mi fece ridere. Voglio dire, per quale cazzo di
motivo una ragazza che aveva quell’aspetto doveva essere
così incazzata?
«Oh, sei spiritoso,» disse lei, alzando gli occhi al cielo.
«Potrei fare battute per giorni, rossa.» Le feci
l’occhiolino.
«Non mi interessano i giorni,» mormorò lei, afferrando il
bong. «Solo momenti.» E aspirò di nuovo.
Sorrisi. «Se vuoi che ti faccia ridere, Joker, devi darmi
qualcosa.»
Tom-Tom si chinò in avanti. «Se riesci a farla ridere, ti
farò un pompino.»
«Ci siamo allora,» risposi a Tom-Tom, una mia vecchia
conoscenza, ma feci l’occhiolino alla rossa che a un tratto
sembrò infastidita.
Non ci volle molto a farla ridere. Probabilmente anche
perché ero fatto.
Quando sorrise, mi chinai in avanti e feci un cenno di
attesa a Tom-Tom, e Jesse sembrò ancora più infastidita.
«Che c’è?» le chiesi, ridendo ancora.
«Lei o io,» mi rispose, alzandosi in piedi e incrociando le
braccia mentre mi fissava.
Guardai Tom-Tom che si strinse nelle spalle.
 Mi alzai. «Tu.»
Quella notte tra noi scattò qualcosa. Fu la prima di tante
esperienze: pompini, ditalini e sballo. Lei era esperta. Io no.
Venni in fretta, ma lei si limitò ad alzare le spalle per poi
ricominciare.
Il giorno dopo, ci sballammo e scopammo di nuovo, e il
preservativo si ruppe. Non mi importava; non ero
preoccupato neanche un po’. Ricordo quanto ero felice
quando lei si sdraiò di nuovo e si accoccolò contro di me con
un piccolo sorriso sul volto. Ci addormentammo,
guardandoci l’un l’altra.
Ci svegliammo con le urla di Tom-Tom che la avvertì che
i suoi erano lì per lei.
Jesse scattò in piedi, si mise la gonna di jeans e la felpa
con il cappuccio, e poi uscì dal retro.
Dopo che mi fui alzato e vestito, guardai fuori dalla porta
e vidi un omone che la trasportava, scalciante e urlante, verso
un furgone. Ero sul punto di fare qualcosa perché la
situazione non mi piaceva, ma Tom-Tom mi trattenne.
«Sono la sua famiglia adottiva. Era scappata.»
Un ragazzo alto scese dal furgone, si tirò giù il berretto e
le tenne la porta aperta. Non riuscii a guardarlo bene. E non
volevo nemmeno vederlo, dato che Jesse si era tuffata tra le
sue braccia per piangere.
«Quello è il suo ragazzo.»
«Cosa?» chiesi sconvolto a Tom-Tom.
«Il tizio da cui stava scappando.»
«Beh, perché, cazzo…»
 «Lei è così, River. Non ha senso.»
Non aveva senso nemmeno per me. Jesse era scappata da
lui ed era di nuovo corsa tra le sue braccia. Ero un po’
incazzato, forse geloso. Non avevo bisogno di sentire quella
merda, così rientrai e mi sballai ancora di più.
Due giorni dopo, Jesse tornò. Mi svegliai con la sua mano
nei pantaloncini e lei che mi diceva di farla ridere. Mi fece
una sega mentre io le raccontavo barzellette. Ero sballato al
massimo, ma quando lei mi sorrise, per poi infilarmi un
preservativo e montarmi, non capii più nulla.
Andò avanti per una settimana prima che tornasse a casa.
Al diavolo.
Passarono un paio di mesi prima di ricevere una chiamata
da una ragazza che piangeva. Capii subito che era Jesse.
«Sono incinta.»
«Okay.» Non mi sentii confuso o nervoso nell’attesa che
mi dicesse cosa provava, così come aveva sempre fatto.
«Ho bisogno di soldi,» affermò poi, ansimando forte nel
telefono.
«Per…?» Mi sedetti sul letto e lanciai un’occhiata dove
avevo lasciato cadere i pantaloni la sera prima.
«Lui vuole che lo tenga. Dice che possiamo avere una
famiglia. Lo dice come se ci credesse.» Era incazzata.
Sapevo che stava parlando del ragazzo che aveva
ammesso di avere, ma che riteneva troppo puritano per lei.
Lui non la capiva come facevo io. Io ero la sua luce, il suo
cavaliere bianco.
 «È suo o è mio?» le domandai con dolcezza, sapendo che
in qualsiasi momento, mia madre o quel fottuto stronzo del
mio patrigno sarebbero potuti entrare nella mia stanza senza
preavviso, fregandosene della mia privacy.
«Se fosse tuo, cosa diresti?»
Da quel poco che sapevo di lei, non sopportava l’idea di
fare il genitore più di quanto la sopportassi io, cazzo.
«Dico che se vuoi tenerlo, va bene. Altrimenti…»
«Non posso avere un figlio, River! Non sono pronta.
Sono troppo incasinata, e quando non lo sono, voglio
esserlo.» Iniziò a singhiozzare. «Ti prego, aiutami! Ti prego.»
«Calmati, Jesse. Sai che lo farò.» Spostai le gambe sul lato
del letto e afferrai i jeans. «Mandami un messaggio con l’ora
e il luogo. Andrà tutto bene.»
Incontrai lei e Tom-Tom a metà strada tra la sua casa e la
mia. Convinsi Tom-Tom a rimanere per la notte, e
dormimmo nel retro del SUV, avvinghiati l’uno all’altra. Lei
era un disastro. Il suo dolore divenne il mio.
Le dissi di interrompere la gravidanza – la pregai di farlo
– e ne fu contenta.
La mattina seguente se ne andò. Avevamo un piano.
Due giorni dopo, quel piano morì nell’acqua… e anche
lei.
 INCIDENTE

i prendi quel thermos?» chiedo a Yaya, indicando il

«M pavimento della mia nuova auto. Non ho bisogno di
un veicolo da anni. Sono comunque troppo fatto per guidare
la maggior parte del tempo, quindi perché preoccuparsi?
Finn, il mio migliore amico da oltre sei anni, sta
mandando tutto a puttane, non che la cosa mi debba
sorprendere. L’ha già fatto prima. Ora, siccome non vuole
stare vicino a Yaya, devo lasciare la festa che celebra la fine
del nostro primo tour per riportarla da Taelyn e Xavier Steel.
X è il proprietario dell’etichetta che gestisce e produce la
nostra band, e sua madre, o Mamma Joe come la chiamiamo
tutti, sta accudendo il loro bambino e Noah, il figlio di
Sonya-Yaya, di quattro anni.
Arriviamo a un semaforo, e io verso del caffè nel tappo
che fa da tazza del thermos e gliela offro. Yaya allunga la
mano e la colpisce.
«Cazzo!» urlo mentre il liquido caldo mi bagna la camicia
e mi brucia la pelle.
«Oh, River, mi dispiace davvero tanto,» si scusa.
«Non è niente,» mento. Fa male, cazzo! «Ne vuoi?»
 Glielo passo, quindi mi sfilo la camicia, tamponandomi il
più possibile. Allungo una mano sui sedili posteriori e afferro
una felpa da mettere addosso.
«Visto? Tutto a posto.» Faccio l’occhiolino e guardo in
alto mentre la luce del semaforo diventa verde.
Quando arriviamo al successivo e ci fermiamo, le lancio
un’occhiata. «Non era niente di che…» Mi fermo quando
vedo che mi guarda in modo strano, aspettando che dica
qualunque cosa le stia passando per la testa.
«Quel tatuaggio era un Joker?» chiede.
«Sì.» Sorrido e annuisco, poi guardo di nuovo il
semaforo.
«Quanti anni ha?»
«Che domanda del cazzo, Yaya. La maggior parte della
gente chiede: “Ha fatto male?” “Che significa?” “Perché
cazzo l’hai fatto?”» Ridacchio.
«Ti ha fatto male?»
«Non ha fatto il solletico.» Sorrido e la luce diventa
verde.
«Cosa significa?» Ricomincia con le stesse domande che
le ho suggerito io, mentre accelero.
«È qualcuno che conoscevo molto tempo fa,» rispondo
sinceramente. «Non sorrideva mai, così le ho dato un
soprannome che non aveva un cazzo di senso, perché lei non
aveva alcun senso.»
Lei è tranquilla e poi chiede: «L’amavi?»
Rido ad alta voce. «I sedicenni che ricevono un pompino
per la prima volta pensano di amare la bocca di chiunque sia
coinvolto, Yaya.»
«Avevi sedici anni?»
«Sì. Il primo pompino una sera e la prima scopata quella
dopo.» Dovrei smettere, ma perché? È bello parlare di lei, e
non è che qualcuno abbia una cazzo di idea di chi sia,
comunque. Lei è morta, così come il bambino, e nessuno lo
scoprirà mai. Devo conviverci da solo. Beh, io e l’erba, le
pillole, o qualsiasi cosa mi serva per non pensarci.
Mi fermo a un altro semaforo e guardo di nuovo Sonya:
mi sta fissando come se fosse sotto shock.
«Stai bene?» Per poco non rido, ma evito, dato che Finn
l’ha appena mandata via e tutto il resto.
Scuote la testa per qualche secondo, poi chiede: «Finn sa
di te e Jesse?»
Quando un’auto suona il clacson dietro di me, distolgo lo
sguardo da lei e schiaccio sull’acceleratore. Smetto di
respirare mentre accelero. Il vento mi ha appena tolto il
respiro.
Sonya alza le mani e afferra il cruscotto. «Per favore,
rallenta. Mi stai facendo innervosire.»
Il semaforo passa dal giallo al rosso e io freno con forza,
mettendole una mano davanti per impedirle di colpire il
cruscotto.
«River,» dice lei a bassa voce.
Non riesco ancora a parlare, non riesco a dire un cazzo.
«Lui capirebbe se…»
«Col cavolo che lo farebbe!» E con questa ammissione,
anni di rabbia e di emozioni non diluite e represse iniziano a
gorgogliare. «Ti sta mandando via perché sai di lei. Riesci a
immaginare, cazzo…»
«Mi manda via perché…» inizia a dire, ma la interrompo.
Non mi interessa. Non me ne frega un cazzo.
«Lo odiavo,» ribatto. «Per sei mesi del cazzo l’ho odiato e
non sapevo nemmeno chi fosse.»
Il modo in cui mi guarda… Lo sguardo sul suo viso è
pieno di confusione, di dolore, poi di comprensione.
Luci brillanti colpiscono la mia visione periferica e poi la
sua confusione diventa orrore.
«River, attento!» grida Sonya.
Il rumore della collisione è fragoroso; l’incredibile dolore
dell’acciaio che mi schiaccia è straziante. Il vetro mi piove
addosso mentre il metallo mi lacera la carne. L’odore di
gomma bruciata e di freni fumanti mi provoca subito la
nausea. Il sapore metallico del mio stesso sangue intensifica il
senso di vomito.
Guardo Sonya in faccia mentre mi avvicino, con il terrore
di schiacciarla. Lei stringe gli occhi. Poi sento la sua mano
afferrare la mia con forza. Grida qualcosa, ma non riesco a
sentire niente.
«Starai bene,» ripeto più e più volte, volendo crederci,
desiderando che sia vero.
Non posso perderla…
Non posso perdere Jesse…
Il buio mi consuma.
«Andate via da qui, cazzo! Ho finito, cazzo! Avete sentito
cos’ha detto il chirurgo, no? Sono fottuto, completamente
fottuto. Non mi sento più la mano, cazzo! Andatevene e
basta, cazzo!» urlo a Billy e Memphis affinché mi lascino in
pace. Ma loro non mi ascoltano, così afferro la padella con la
mano destra e gliela lancio contro. «Fuori dalle palle, stronzi!
Andatevene, cazzo!»
Finalmente lasciano la stanza.
Mi sdraio nel letto e schiaccio il pulsante nella speranza
che la flebo automatica della morfina non si spenga. Ne
voglio di più. Voglio dormire. Voglio che tutto sparisca.
Poi li sento.
«Amico, non entrare,» avverte Memphis. «È distrutto.»
Finn risponde: «Non l’avevo pianificato.»
Che si fotta! Che si fotta!
«Ti ho sentito, cazzo, Beckett! Smettila di fare lo stronzo
e affrontami da uomo!» urlo, nella speranza di incitarlo.
Voglio che senta l’odio che ho soppresso per anni. Voglio che
soffra come me.
«Ho cambiato idea,» afferma lui, prima di varcare la
soglia.
Alzo il braccio nella sua direzione. «Sei stato tu, cazzo! È
successo per colpa tua! “Prenditi cura della ragazza”. Non è
quello che faccio per te? Non è quello che ho sempre fatto
per te, cazzo?»
«Se ti riferisci a Jesse, non ti sei occupato di un cazzo. È
andata in overdose. Era incinta di mio figlio ed è morta,»
urla, con i pugni stretti ai fianchi.
 «Sei sicuro che fosse tuo? Anche il mio cazzo è stato
dentro di lei, Beckett. Poteva essere mio figlio. Lei era…»
«Adesso sei disposto a condividere che scopavi con la mia
ragazza. Perché cazzo hai aspettato sei anni?»
Il suo volto è una maschera di disprezzo, lo stesso
disprezzo che provavo per lui e che ho sepolto dentro di me.
Il disprezzo, che per qualche tempo è stato oscurato dalla
comprensione e dal dolore, adesso è di nuovo scoperto e
ferito.
«Non le hai permesso di sbarazzarsene. L’ho pregata di
farlo. Non era pronta per un figlio più di quanto lo fossimo
io e te. Meritava di vivere la sua vita, ma tu dovevi farle una
cazzo di predica. Fare la cosa giusta? La cosa giusta per chi,
per te o per Jesse?»
«Sei anni, River. Sei cazzo di anni di bugie, figlio di
puttana. Per sei anni mi sono fidato di te come di un fratello,
e per sei anni ti sei sentito così nei miei confronti?»
«No, figlio di puttana, ti volevo bene. Ho sentito dentro
di me lo stesso dolore che hai provato tu dopo averla persa.
Non sapevo per chi stessi piangendo. Sapevo solo che avevi
perso qualcuno o qualcosa. Quando l’ho capito, non ho
potuto farci un cazzo. Ma tu stai lì, a giudicarmi…»
«Ho intenzione di fare proprio questo. Ti auguro il
meglio, ma io e te abbiamo chiuso.»
Le sue parole mi feriscono nel profondo e rimescolano i
miei sentimenti. Non è un buon misto: narcotici, emozioni e
dolore.
«‘Fanculo tu e ‘fanculo la puttana con cui te la fai!»
Fa un passo verso di me, pronto a colpirmi, e vorrei che
lo facesse. Ma qualcosa lo assale, e con la stessa rapidità con
cui ha fatto un passo avanti, si gira ed esce dalla porta.
«Trova un sostituto oppure ho chiuso,» lo sento dire.
«Mi prendi per il culo? Trovare un sostituto? Il figlio di
puttana ha un anno di terapia e di interventi chirurgici
davanti a sé; non è il momento che tu vada via. Ha bisogno di
te, non di me, né di Billy, ha bisogno che tu gli dica che
capisci, che tu…»
«No. Trova un sostituto o sono fuori.» La voce di Finn si
allontana, e anch’io mi allontano da questo posto.

Sembra Propofol.1
Ho cinque anni quando mi sveglio sentendoli litigare.
Mamma e papà lo fanno sempre. Questa volta lui non reagisce
e lei gli urla di andarsene.
Sono in cima alle scale e guardo giù mentre gli ospiti della
festa se ne vanno. Quando l’ultimo è fuori dalla porta, lui le
passa davanti. Non riesco a scorgerlo, da sotto le scale. Vedo
solo lei. Inciampa un po’ nei tacchi, quelli che ha comprato
stamattina quando mi ha trascinato di nuovo al negozio di
scarpe.
Sono alti, e sorrideva mentre si guardava nello specchio.
«Pensi che gli piaceranno, River? Credi che papà penserà che
sono carina, con queste?»
Le ho rivolto un sorriso e annuito. «Sei bellissima,
mamma.»
Mentre lei calcia via le scarpe rosse e le getta contro il
muro, lui riappare con la sua valigia… anzi, ce ne sono due.
Questa volta non sta andando in viaggio d’affari. Lo so, e lo sa
anche lei.
 Mamma lo colpisce alle spalle con i pugni e singhiozza.
«Perché non sono abbastanza? Perché?»
Lui le allontana le mani senza alcuno sforzo. «Ricomponiti,
Gloria. Sei un disastro. Nessun uomo vuole una donna
disordinata.»
«Puttane!» grida. «Sono tutte puttane, Robert.»
Lui le passa accanto, scuotendo la testa.
«Per favore, non andare. Possiamo risolvere la cosa.»
Il ritmo dei suoi passi non rallenta.
«E River? Vuoi che la sua vita vada in pezzi?» gli chiede
mamma disperata.
«Starà bene. È per metà un James,» risponde lui mentre
appoggia una mano sul pomello della porta.
«Non andare. Per favore, non andare.»
«Non preoccuparti, Gloria, continuerò a sfamare la tua…
dipendenza dalle scarpe.»
Prima che lui si chiuda la porta alle spalle, lei gli lancia
contro uno dei tacchi rossi e lo manca di poco.
«Patetica,» lo sento mormorare.
E lei crolla a terra nella pozza di tessuto nero e setoso del
proprio abito, singhiozzando.
Aspetto di non vedere più le luci della macchina di papà
che esce dal vialetto prima di correre giù per le scale e
raggiungerla.
«Mamma,» sussurro mentre mi butto tra le sue braccia.
«Mi dispiace tanto, River. Mi dispiace tanto di non essere
riuscita a farlo restare,» dice contro la mia guancia.
 La mattina dopo mi sveglio con la musica riprodotta dal
dolby surround. Quando scendo le scale, vedo due scatole
vicino alla porta piene di scarpe, le sue belle scarpe con il tacco
alto. Cammino verso la fonte della musica – la palestra di casa
di papà – dove trovo mamma sul tapis roulant.
Mi guarda entrare e sorride. «Buongiorno, tesoro,» mi
saluta senza interrompere il ritmo.
«Buongiorno, mamma. Chi è?» Indico in alto in modo che
sappia che le sto chiedendo della musica.
«Nirvana,» risponde lei, asciugandosi il sudore dalla fronte.
«Si chiama Nirvana?» chiedo.
«No, si chiama Kurt Cobain.»
«È tuo amico?»
«No, è una rockstar… beh, lo era.»
«Ha smesso di cantare?»
«No, è morto tre anni fa, il 5 aprile 1994.»
«È triste, mamma.»
Lei sorride. «A volte succedono cose che non possiamo
cambiare.» Aumenta la velocità. «A volte il cambiamento è un
male, e altre è un bene.» Scorgo la tristezza nel suo sorriso.
«Hai riposto le scarpe nelle scatole.»
«Non mi servono più. Non sono le scarpe che indossa a fare
una donna, River. È la donna che le indossa a fare le scarpe. La
mamma cambierà, tornerà a essere se stessa. La mamma sarà di
nuovo bella.»
«Non hai bisogno di cambiare. Sei bellissima.»
 «Grazie, piccolo, ma lo specchio non mente e non mi piace
ciò che mi dice. Perché non vai a vedere cosa ti ha preparato la
signora Nancy per colazione?»
«Non mangi con me?» Lo chiedo perché lei lo fa sempre.
«No, tesoro, non oggi.»
Aspetto qualche istante, fino a quando mi rendo conto che
questa volta dice sul serio.

Mi sveglio e vedo Taelyn Steel seduta accanto al letto della

mia stanza d’ospedale impegnata a scrivere sul suo iPad. Di
solito, vederla mi rende felice. Oggi, voglio mandarla via.
«Non c’è bisogno che tu stia qui.» Mi fa male la gola
quando lo dico.
Mi guarda con la tristezza negli occhi e io chiudo i miei.
Non voglio vederla.
«Lo specialista sarà qui presto.»
Mi schiarisco la gola. «Questo non significa che ci debba
essere pure tu.» Spero di non dovermi comportare troppo
male per farla uscire.
«Non sarai solo, quindi smettila di provare a mandarmi
via. Tua madre sarà qui tra poco…»
«Mia, cosa?» Spalanco gli occhi, fissando lo sguardo su di
lei.
«È tua madre…»
«Non avresti dovuto chiamarla,» ringhio, premendo il
pulsante accanto al letto.
 «Hai bisogno di persone che ti stiano vicino, River.
Supererai tutto questo e…»
La gente. ‘Fanculo la gente. La gente significa dolore, che
ti fa male dentro. Lo odio quasi quanto odio mia madre.
«Ho bisogno di farmaci, cazzo!» grido mentre
l’infermiera entra.
Mi rivolgo a lei. «Cosa può darmi? Su una scala da uno a
dieci, il mio dolore è venti,» rispondo alla domanda che so
stava per pormi. Me lo chiedono ogni volta.
Sento un avviso di messaggio e guardo Taelyn. I suoi
occhi lasciano lo schermo e si spostano su di me.
Scuoto la testa, sapendo benissimo che Gloria è arrivata.
L’infermiera toglie il bracciale per la pressione sanguigna
che mi aveva messo quando è entrata, riportando la mia
attenzione su di lei.
«Mi dia qualunque cosa abbia di forte.»
«Vedrò cosa posso fare,» promette. È nuova. È la prima
volta che la vedo da quando sono qui, il che significa che non
è stata esposta ai miei sfoghi.
Arrossisce di fronte al mio sguardo indagatore.
Poi do un’occhiata a Taelyn, che è vicino alla porta e
protesa verso l’infermiera.
«Voglio una spugnatura con particolare attenzione al mio
cazzo.»
Gli occhi dell’infermiera si spalancano, ma non sembra
arrabbiata.
«Veda cosa può fare.»
«Ehm, forse più tardi?»
 «Adesso.» Mi appoggio e chiudo gli occhi. «Ne ho
davvero bisogno.»
«Tornerò,» dice con tono birichino.
«Mi assicurerò di ripagarla,» prometto.
Quando l’infermiera se ne va, mi schiarisco la voce,
attirando l’attenzione di Taelyn. «Sbarazzati di mia madre.»
«Senti un po’…»
«Taelyn, ho un enorme rispetto nei tuoi confronti, ma ti
sto dicendo che non sono in grado di affrontarla.» Chiudo gli
occhi e premo di nuovo il pulsante di chiamata.
«Stavi andando così bene, River…»
«Taelyn…»
L’infermiera entra di nuovo e ci interrompe. Non dice
nulla, si limita a spararmi qualcosa nella flebo. «Questo
dovrebbe aiutare.»
Sento il narcotico entrarmi in vena, il bruciore e poi più
nulla.
I miei occhi diventano pesanti e sorrido. Lei mi sorride e
mi fa l’occhiolino.
«Meglio?» chiede Taelyn.
«Sì,» rispondo e poi chiedo all’infermiera: «Per quanto
tempo farà effetto? L’altra roba si esaurisce troppo in fretta.»
«Dovrebbe durare quattro ore, signor James.»
«Bene.» Non dovrò avere a che fare con Gloria. «Grazie.»
Sento i suoi tacchi ticchettare sulle piastrelle del
pavimento dell’ospedale. Annuso il suo profumo muschiato e
ascolto la sua voce intrisa di falsità.
 «Il mio ragazzo.»
Tengo gli occhi chiusi, sperando che si annoi e pensi che
stia dormendo, ma poi sussulto quando mi tocca il viso. La
disprezzo.
So che indossa una pelliccia perché la sento contro la mia
guancia mentre ritrae la mano.
«Grazie per avermi chiamato, signora Steel. Mi dispiace
che ci sia voluto così tanto tempo per risponderle. Ero fuori
dal Paese e la ricezione è orribile a Guadalupe. Grazie a Dio,
Herbert ha il suo aiutante che corre in città e controlla le
nostre chiamate quando non possiamo farlo noi.»
Herbert, il marito numero cinque, è al settimo anno. Ha
resistito più a lungo degli altri. Una coincidenza? Non credo.
Lo stronzo è ricco sfondato.
Il secondo marito, Juan, era il ragazzo della piscina dei
vicini, ed è stato con noi fino a quando la cara vecchia
mamma si è resa conto che i suoi affari non rendevano come
quelli di papà. In realtà è stato il più facile con cui vivere. Il
terzo marito, Skipper, era un grasso bastardo che veniva da
una famiglia ricca e dormiva tutto il giorno. Quando non lo
faceva, mi urlava di portargli da bere, da mangiare o il
telecomando. Fannullone del cazzo. Quel fottuto tanghero
sarebbe anche rimasto nei paraggi, se la cara vecchia mamma
non avesse trovato Henry, un poliziotto del cazzo che viveva
grazie a un fondo fiduciario. Sono certo che Gloria glielo
abbia succhiato per evitare una multa, perché una volta l’ho
sentita dire a Skipper che aveva preso una multa e le
servivano duemila dollari per le spese e le multe. Poi è
tornata a casa con le labbra di una Kardashian.
Nessuno dei suoi uomini le ha mai fatto mancare niente.
Veniva trattata come la regina che pensava di essere, mentre
si è sempre voltata dall’altra parte quando le cose iniziavano
a non andare bene.
Henry, il suo quarto marito, è stato il peggiore. Era un
mostro, anzi, peggio di un mostro, perché i mostri non sono
reali.
«Ora è qui, ed è tutto ciò che conta.»
«Se non fosse stato per mio figlio, avrei trovato molto
difficile lasciare mio marito, ma River ne vale la pena,» dice
Gloria.
«Ha una lunga strada da percorrere per ristabilirsi, ma
sono sicura che ne uscirà bene.»
«Tra quanto, esattamente?»
Dio, odio questa donna. Non me ne frega un cazzo se
sono uscito dalla sua vagina. Spero sia stato doloroso. Spero
che faccia ancora male.
«L’infermiera ha parlato di almeno quattro mesi,»
risponde Taelyn, «che è molto meglio dell’anno che ci
avevano detto all’inizio.»
«Oh.» La sua risposta è sospesa nell’aria.
Gloria non se ne andrà se non dico qualcosa. Perciò mi
schiarisco la gola e apro gli occhi.
«Oh, tesoro,» grida lei, chinandosi per un bacio, ma io
sposto la testa e mi prende la guancia. I suoi occhi si
spostano da me a Taelyn e poi di nuovo su di me. «Dimmi
cosa posso fare per te.»
«Niente,» rispondo, guardando Taelyn che sembra
perplessa. «Starò bene.»
 «Ma certo.» Gloria si allunga di nuovo per toccarmi la
guancia, e io sobbalzo.
Lancia un’occhiata a Taelyn. «Mio figlio è troppo grande
per…»
«Mi metto a dormire. Ti chiamo se ho bisogno di
qualcosa,» dico mentre lascio che l’antidolorifico faccia
effetto.
«Dovrei prenotare una stanza d’hotel,» dice con tono da
facciata.
«No, chiamerò se ho bisogno di qualcosa,» brontolo.
Mi addormento, ascoltandola mentre spara stronzate a
Taelyn sul fatto che vorrebbe che la lasciassi restare, ma “I
ragazzi sono ragazzi”. Glielo permetto perché voglio solo che
se ne vada, cazzo. Inoltre, non avrebbe importanza se le
dicessi quelle stronzate. L’unica volta che le ho detto ciò che
lei già sapeva, non mi ha ascoltato. Le ho detto che volevo
andare a vivere con mio padre e lei non l’ha nemmeno
chiamato.
Mai più.

Sembra morfina.
Ho quindici anni e pieno accesso al mondo virtuale. È
letteralmente a portata di dita.
Internet, il sogno di ogni adolescente e il suo piccolo,
sporco segreto. Per chi ha uno stile di vita “privilegiato”, questa
roba è decuplicata.
Un telefono cellulare con dati illimitati, un computer
portatile, unito all’astuzia di cancellare la cronologia del
Another random document with
no related content on Scribd:
 »Niin, toisinaan minua värisyttää, kun näen hänet», sanoi madame
ääntänsä alentaen. »Hän on kärsinyt niin hirveästi — ja meidän
tähtemme. Mutta soisin, että se olisi tapahtunut toisenlaisissa
olosuhteissa. Vakoojat ovat välttämättömiä, mutta niiden kanssa ei
mielellään ole tekemisissä. Kaikki, mikä vähänkin vivahtaa
kavallukseen, on niin kauheata.»

»Pian, Louis!» huudahti mademoiselle. »Hiukan konjakkia, jos sitä

on.
Pelkään, että te… olette vielä pahoinvointinen, monsieur.»

»Ei, kiitos», mutisin käheästi ja yritin väkisinkin malttaa mieleni.

»Olen ihan terve. Se oli… vanha haava, joka minua toisinaan
vaivaa.»

IV luku

Madame ja mademoiselle

Vilpittömästi puhuen ei minulle vanha haava tehnyt kipeää, vaan

madamen sanat, jotka täydensivät, mitä Clonin äkillinen
ilmestyminen puutarhassa oli aloittanut, ja ne edistivät melkoisesti
paatumistani ja entiselleni pääsemistä. Minä näin katkeruudekseni
— minkä kenties olin hetkiseksi unohtanut — kuinka leveä se juopa
oli, joka erotti minut noista naisista, kuinka mahdotonta oli, että me
voisimme pitkää aikaa ajatella samalla tavalla, kuinka kaukana me
olimme toisistamme mielipiteittemme, kokemustemme ja
tarkoitusperiemme puolesta. Ja kun mielessäni tein tai kuvittelin
tekeväni pilaa heidän korkealentoisista tunteistaan, en vähemmin
nauranut sitä typeryyttä, joka oli viehättänyt minut hetkeksikään
uneksimaan, että vielä tällä iälläni voisin kääntyä — kääntyä ja
panna kaikki peliin mielijohteen, tunteellisten arkailujen, yksinäisen
hetken kuvittelujen tähden.

Vähitellen, aterian jatkuessa, Louisin astellessa edestakaisin yli

kiilloitetun lattian, kesän viimeisten hyönteisten suristessa uneliaina
ulkona ja molempien viehkeiden kasvojen yhäti myhäillessä minulle
hämystä — sillä naiset istuivat selin oveen — aloin kuitenkin taas
uneksia. Vaivuin jälleen hupsuihin kuvitelmiin, jotka olivat puolittain
nautintoa, puolittain kärsimystä. Pelihuoneen hurjat kohtaukset,
Zatonin majatalon melu tuntuivat minusta etäisiltä. Vielä
miekkailusalin voitotkin kävivät mitättömiksi ja huonoiksi. Ajattelin
elämää aivan erillisenä kaikesta tuollaisesta. Tein vertailuja ja
kummeksuin, minkätähden lopultakaan punainen kaapu merkitsisi
paljoa enempää kuin arkimekko ja yhden päivän kuuluisuus
enempää kuin rauha ja turvallisuus.

Elämä Cocheforêtissa oli ainiaan samansuuntaista kun tuona

päivällishetkenä. Joka päivä, voin melkein sanoa jokainen ateriain
väli, herätti saman aatossarjan. Clon saapuvilla ollessa tai madamen
tietämättään lausuessa jonkun julman sanan muistuttamaan minulle,
mikä juopa oli välillämme, olin kyllä oma itseni. Mutta muutoin huokui
mieleeni kummaa vienoutta tämä rauhallinen ja tuttavallinen elämä,
jonka tekivät mahdolliseksi ainoastaan paikan syrjäinen asema ja ne
omituiset olosuhteet, joissa nämä naiset elivät. Metsien yksinäisyys,
jotka ympäröivät taloa ja ainoastaan siellä täällä päästivät näkyviin
kaukaisen vilahduksen lumipeitteisistä huipuista, — kaiken sen
puute, mikä oli voinut olla yhdyssiteenä minun ja entisen elämäni
välillä, niin että se toisinaan tuntui minusta unelta, — se pitkä taival,
joka erotti meidät suuresta maailmasta, — kaikki tämä oli omiaan
heikentämään tahdonlujuuttani ja horjuttamaan niitä päämääriä,
joiden tähden olin tänne tullut.

Mutta neljäntenä päivänä tuloni jälkeen tapahtui jotakin mikä rikkoi

lumouksen. Satuin saapumaan myöhään päivälliselle ja astuin
ruokailuhuoneeseen nopeasti, ilman mitään muodollsuuksia, luullen
tapaavani madamen ja hänen sisarensa jo pöydässä. Sensijaan
havaitsin heidän seisovan avoimen oven vieressä puhelemassa
puolikovaa ja kuohuksissaan; Clon ja Louis seisoivat heidän
lähellään katseet maahan luotuina ja tyrmistynein kasvoin.

Tämän kaiken ehdin nähdä, mutta sitten sai minun tuloni aikaan
äkillisen muutoksen, Clon ja Louis asettuivat kiireesti paikoilleen;
madame ja hänen sisarensa istuutuivat pöytään, ja kaikki ponnistivat
saadakseen näyttämään siltä kuin ei olisi mitään erityistä ollut
tekeillä. Mutta mademoisellen kasvot olivat kalpeat, hänen kätensä
vapisivat, ja vaikka madame suuremman hillitsemiskykynsä avulla
suoriutui paremmin, näin kuitenkin, ettei hänkään ollut entisellään.
Pari kertaa hän puhutteli Louisia ankarasti tai sitten vaipui synkkiin
mietteisiin, ja kun hän luuli, etten nähnyt häntä, ilmaisivat hänen
kasvonsa ahdistavaa rauhattomuutta.

Kummastelin, mitä tämä kaikki merkitsi, ja tulin vielä enemmän

ihmeisiini, kun he molemmat aterian jälkeen kävelivät Clonin kanssa
kokonaisen tunnin puutarhassa. Mademoiselle tuli yksinään sisälle
tästä keskustelusta, ja minä olin varma, että hän oli itkenyt. Madame
ja synkeä portinvartija viipyivät ulkona vielä tuokion, sitten tuli
madamekin sisälle ja hävisi.

Clon ei tullut hänen kanssaan, ja kun viittä minuuttia myöhemmin

pistäysin puutarhaan, oli Louiskin kadonnut. Talo näytti olevan
tyhjillään, lukuunottamatta kahta palvelijatarta, jotka istuivat
yläkerran ikkunan ääressä ompelemassa. Ei ainoakaan ääni
häirinnyt ehtoopäivän hiljaisuutta sisällä tai ulkona, ja kuitenkin
tunsin mielessäni, että tässä hiljaisuudessa tapahtui enemmän kuin
päältäpäin näytti. Aloin tulla uteliaaksi ja epäluuloiseksi; hiivin ulos
tallitietä pitkin, livahdin metsänreunaa myöten linnan taitse ja
saavuin joltisenkin työläästi sillalle, joka johti joen yli ja kylään.

Siellä käännyin ympäri ja silmäilin taloa. Sitten siirryin hiukan

sivulle pensastoon ja seisoin siinä katsellen ikkunoihin ja jännittäen
ajatuksiani arvoituksen ratkaisuun, ei ollut todennäköistä, että herra
de Cocheforêt uudistaisi käyntinsä näin pian, ja sitäpaitsi oli
molempien naisten mielenliikutus ilmaissut vain levottomuutta ja
surua; siinä ei ollenkaan heijastunut sitä tyytyväisyyttä, jota sellaisen
kohtauksen täytyi varkainkin siepattuna ilona ehdottomasti herättää.
Luovuin sentähden ensimmäisestä ajatuksestani, että hän oli
odottamatta tullut takaisin, ja koetin keksiä muuta ratkaisua.

Mutta sellaista ei ottanut ilmestyäkseen. Ikkunat pysyivät pimeinä

kuten ennenkin, ketään ei näkynyt ulkona pengermällä, puutarha oli
autio ja eloton. Minun poistumiseni ei ollut, kuten olin melkein
odottanut, saattanut salaisuutta ilmi.

Kuitenkin pitkitin vaanimistani, toisinaan noituen omaa

alhaisuuttani, mutta hetken jännitys auttoi minua voittamaan sen
tunteen. Päätin nyt lähteä kylään katsomaan, oliko siellä mitään
tekeillä. Olin kerran käynyt majatalossa, ja minut oli siellä otettu
vastaan puolittain jurosti, puolittain kohteliaasti, kuten henkilö, jolla
oli pääsy ylhäiseen perheeseen, joten hänelle oli annettava arvoa. Ei
voinut näyttää kummalliselta, jos poikkesin sinne jälleen, ja hetkisen
mietittyäni ohjasin kulkuni pitkin polkua.
 Metsän läpi mennessään se jäi niin syvään varjoon, että aurinko
ainoastaan paikka paikoin loi sille täpliä. Silloin tällöin kapusi orava
ympäri puunrunkoa tai viiletti yli kuivan lehvistön. Villisika röhki ja
penkoi etäämpänä metsässä. Mutta paikka oli hyvin rauhallinen,
enkä käsitä, kuinka siellä osuin yllättämään Clonin, hänen ensin
keksimättä minua.

Hän käveli pitkin polkua edelläni, silmät maahan tähdättyinä; hän

eteni niin verkalleen ja laiha vartalo niin kumarassa, että olisin voinut
luulla hänet sairaaksi, ellen olisi nähnyt hänen päänsä säännöllistä
liikuntaa oikealta vasemmalle ja huomannut kuinka rivakasti hän
tuon tuostakin sohaisi sivulle multakokkareen tai kuivan
lehväkimpun. Toisinaan hän kohottausi suoraksi ja katseli
epäluuloisesti ympärilleen, mutta nyt olin hiipinyt puunrungon taakse
näkymättömiin; ja hetken kuluttua hän rupesi uudestaan
askarrukseensa, köyristäysi jos mahdollista vielä syvempään kuin
ennen ja tarkasteli maata mitä tyystimmin.

Nyt olin joutunut siihen päätelmään, että hän etsi jonkun jälkiä.
Mutta kenen? Siitä minulla ei voinut olla aavistustakaan. Tiesin vain,
että salaisuus kävi yhä käsittämättömämmäksi, ja aloin tuntea
aseman jännittäväksi. Jos asia ei ollenkaan koskenut Cocheforêtia,
niin ei minullakaan luonnollisesti ollut sen kanssa mitään tekemistä,
mutta vaikka tuntui uskomattomalta, että hän niin pian olisi tullut
takaisin, saattoi hän kuitenkin olla jotenkuten osallisena tässä.
Sitäpaitsi tunsin helposti käsitettävää uteliaisuutta. Kun Clon vihdoin
joudutti askeleitaan ja läksi kylää kohti, omaksuin minä vuorostani
hänen toimensa. Muistuttelin mieleeni kaikkia niitä ohjeita, joita olin
kuullut neuvottavan tuollaisesta jälkien etsinnästä, ja terävin katsein
tarkastelin pienimpiäkin kuoppia ja maahan tallattuja lehtiä. Mutta
turhaan. En päässyt mihinkään lopputulokseen ja viimein
suoristausin selkä kivistelevänä ja mitään saavuttamatta.

En sitten mennyt kylään, vaan käännyin takaisin linnaan, missä

tapasin madamen kävelemässä edestakaisin puutarhassa. Hän
katsahti kiihkeästi minuun päin, kuullessaan askeleeni. Olisinpa
suuresti erehtynyt, ellei hän tuntenut itseään pettyneeksi ja odottanut
jotakuta muuta tulevaksi. Hän salasi kuitenkin taitavasti
nolostuksensa ja otti minut vastaa muutamin luontevin sanoin, mutta
hän kääntyi useankin kerran taloon päin meidän puhellessamme ja
tuntui koko ajan olevan rauhaton ja varuillaan. Niinpä en
kummastunut, kun Clon sitten ilmestyi ovelle ja hän heti jätti minut
mennäkseen palvelijan luokse. Tulin vain yhä varmemmaksi siitä,
että jotakin kummallista oli tekeillä. Mitä se oli ja koskiko se
ollenkaan herra de Cocheforêta, sitä en voinut sanoa. Mutta jotakin
merkillistä oli tapahtumassa, ja minä kävin sitä uteliaammaksi, mitä
kauemmin seisoin yksinäni.

Madame tuli nyt takaisin ja näytti miettiväiseltä ja hiukan

alakuloiselta.

»Se oli Clon, eikö niin?» sanoin, tutkivasti vilkaisten hänen

kasvoihinsa.

»Niin oli», vastasi hän. Hän puhui hajamieliseen tapaan eikä

katsonut minuun.

»Miten hän puhuu teille?» kysyin hiukan ivallisesti.

Sävyni herätti hänen huomionsa, kuten olin arvellut.

»Merkeillä», sanoi hän.

 »Eikö hän… eikö hän ole hiukan höperö?» kysyin edelleen.
Tahdoin houkutella hänet puhumaan ja unohtamaan itsensä.

Hän loi minuun äkkiä läpitunkevan silmäyksen ja katsoi sitten alas.

»Te ette pidä hänestä?» sanoi hän hiukan uhkamielisesti »Olen

huomannut sen, monsieur.»

»Enpä luule, että hänkään pitää minusta», vastasin kuivasti.

»Hän on vähemmän luottavainen kuin me», selitti madame

yksinkertaisesti. »Ja sehän on aivan luonnollista. Hän on nähnyt
enemmän maailmaa.»

Tämä sai minut hetkeksi vaikenemaan, mutta hän ei näyttänyt

huomaavan sitä.

»Minä hain häntä vähän aikaa sitte, mutta en tavannut», sanoin

hetken vaitiolon jälkeen.

»Hän on käynyt kylässä», vastasi madame.

Olisin mielelläni jatkanut asiaa pitemmälle, mutta vaikka hän ei

näyttänyt epäilevän minua, en kuitenkaan uskaltanut antautua siihen
vaaraan. Koetin sensijaan johtaa häntä toiselle tolalle.

»Neiti de Cocheforêt ei nähtävästi jaksa oikein hyvin tänään?»

huomautin.

»Eikö?» vastasi hän välinpitämättömästi. »Niin, nyt kun te sanotte

sen, en minäkään luule hänen olevan oikein voimissaan. Hän on
usein levoton jonkun tähden, josta me pidämme.»
 Viimeiset sanat hän virkkoi hiukan epäröiden ja vilkaisi sen
sanottuansa minuun. Me istuimme nyt kivipenkillä talon seinustalla,
ja onneksi leikittelin köynnöskasvin oksalla, joka riippui syvälle alas,
niin että hän näki kasvoni ainoastaan syrjästä. Sillä siitä olen varma,
että ne muuttuivat. Mutta ääntäni pystyin paremmin hallitsemaan ja
kiirehdin vastaamaan: »Niin, sen voin arvata», niin viattomaan
tapaan kuin mahdollista.

»Mieheni on Bosostissa Espanjassa. Tiedätte kai sen?» virkahti

hän hiukan terävästi. Ja hän katsoi minua taasen suoraan kasvoihin.

»Kyllä», vastasin minä ja vapisin.

»Olette kai myös kuullut, että hän… että hän toisinaan tulee yli
rajan?» jatkoi hän matalalla äänellä, mutta sen sävy oli omituinen.
»Tai jollette ole kuullut sitä, niin arvaatte sen?»

Nyt jouduin kovin hämilleni, ja poskeni kuumenivat. Epätietoisena,

minkä verran tietävinäni minun piti esiintyä, turvausin
kohteliaisuuteen.

»Minua kummastuttaisi, ellei hän sitä tekisi», vastasin kumartaen,

»kun hänellä on niin lähellä peräti houkutteleva aihe tännetuloon,
madame.»

Hän henkäisi pitkän, väräjävän huokauksen, luultavasti

ajatellessaan puolisonsa vaaroja ja nojautui seinää vasten. Hän ei
puhunut enempää, mutta minä kuulin hänen huokaavan vielä kerran.
Sitten hän nousi.

»Ehtoopäivät ovat alkaneet käydä kylmiksi», virkkoi hän. »Minä

lähden sisälle kuulemaan, kuinka mademoiselle jaksaa. Toisinaan
hän ei tule illalliselle. Jos hän ei voi tulla tänä iltana, niin teidän
pitänee suoda minullekin poissaoloni anteeksi, herra de Barthe.»

Minä vastasin, kuten sopivaisuus vaati, ja näin hänen menevän

sisälle, ja kaiken aikaa kirosin tehtävääni ja sitä halpamaista kehnoa
uteliaisuutta, jonka se oli minussa herättänyt voimakkaammaksi kuin
ennen. Voi noita naisia, silloin melkein vihasin heitä heidän
suoruutensa vuoksi, heidän mielettömän herkkäuskoisuutensa ja
yksinkertaisen luottamuksensa tähden, joka teki heistä niin helpon
saaliin.

Nom de Dieu! Mitä hän tarkoitti kertoessaan minulle kaiken

tämän? Kohdellessaan minua sillä tavoin, tehdessään minut
sellaisella menettelyllä aseettomaksi hän käytti etujansa liiallisesti
hyväkseen. Se antoi alhaisen, halveksittavan leiman sille tehtävälle,
jonka olin ottanut suorittaakseni.

Tämä oli joka tapauksessa kovin kummallista! Mitä saattoikaan

herra de Cocheforêt tarkoittaa tulemalla takaisin näin pian, jos hän
todella oli täällä? Ja toiselta puolen, jollei hänen odottamaton
paluunsa ollut taloa mullistanut, niin mikä sitten olikaan
salaisuutena? Kenen jälkiä Clon oli seurannut? Ja mikä oli syynä
madamen levottomuuteen? Pian voitti uteliaisuus minut uudelleen, ja
kun naiset eivät näyttäytyneet illallispöydässä, oli minulla hyvä
tilaisuus antaa aivojeni askarrella, ja tunnin kuluessa ehdin ajatella
monen monituisia ratkaisuja salaisuuteen. Mutta mikään niistä ei
oikein sopinut, mikään ei selittänyt asiaa uskottavasti.

Väärä hälytys tuotti minulle sinä iltana vielä lisää päänvaivaa. Noin
tunnin verran illallisen jälkeen istuin samalla penkillä puutarhassa —
minulla oli viitta ylläni ja istuin tupakoimassa — kun madame tuli ulos
kuin haamu, näkemättä minua, ja hiipi pimeässä talliin päin.
Epäröitsin hetkisen ja sitten seurasin häntä. Hän käveli pitkin tietä Ja
kääntyi tallin taakse, enkä vielä nähnyt mitään outoa hänen
käytöksessään; mutta sitten ehdittyään vasemman siipirakennuksen
taakse hän meni polkua myöten pensaikon läpi takaisin talon
itäpuolelle ja tuli siten uudestaan puutarhaan. Senjälkeen hän astui
käytävää ylöspäin, meni sisälle salin ovesta ja hävisi, kierrettyään
talon ympäri kertaakaan seisahtamatta tai sivulleen vilkaisematta!
Myönnän olleeni kovin ihmeissäni. Istuuduin taas penkille, josta olin
lähtenyt, ja huomasin päässeeni kerrassaan niukkaan tulokseen.
Olin varma siitä, ettei hän ollut vaihtanut sanaakaan kenenkään
kanssa. Yhtä varma olin siitä, ettei hän ollut havainnut minun
seuranneen häntä. Minkätähden hän oli sitten tehnyt tämän
kummallisen kävelyn, yksin ilman suojelijaa, tuntia jälkeen pimeän
tulon? Ei yksikään koira ollut haukkunut, ei ainoatakaan ihmisolentoa
ollut näkynyt; hän ei ollut edes pysähtynyt kuuntelemaan kuin
odottaen tapaavansa jonkun. Tosiaan en voinut käsittää tätä. Enkä
päässyt lähemmäksi ratkaisua, vaikka makasin valveilla kokonaisen
tunnin pitempään kuin tavallisesti.

Seuraavana päivänä ei kumpainenkaan nainen tullut alakertaan

päivälliselle, ja sitten kuulin, että mademoiselle ei voinut oikein hyvin.
Yksinäisen aterian jälkeen — nyt kaipasin heitä enemmän kuin olisin
luullut — lähdin sentähden mielipaikalleni ja vaivuin mietteisiini.

Päivä oli kaunis ja puutarha miellyttävä. Siinä istuessani ja

katsellessani vanhanaikaisia ruoholavoja, hengittäessäni entisten
aikojen tuoksua ilmassa ja tummien puurivien rajoittaessa näköalaa
kummaltakin puolen, olisin voinut uskoa, etten ollut viipynyt poissa
Pariisista kolmea viikkoa, vaan kolme kuukautta. Hiljaisuus verhosi
minut, joka taholta. Olisin voinut kuvitella, etten milloinkaan ollut
rakastanut mitään muuta. Metsäkyyhkyset kuhertelivat
hiljaisuudessa; silloin tällöin kuului närhin kimakka ääni. Kello saattoi
olla yhden tienoissa päivällä, ja oli hyvin lämmin. Luullakseni
torkahdin.

Äkkiä, kuin unessa, näin Clonin kasvojen kurkistavan minuun salin

ovelta. Hän vetäytyi heti takaisin, ja sitten kuulin kuisketta. Ovi
pantiin hiljaa kiinni. Kohta oli taas kaikki hiljaista.

Mutta nyt olin täysin valveilla ja ajattelin. Talon asukkaat tahtoivat

nähtävästi varmistautua siitä, että minä nukuin ja olin poissa tieltä.
Yhtä selvää oli, että minun piti olla saapuvilla. Taipuen kiusaukseen
nousin penkiltä, kumarruin eteenpäin, jottei minua voinut nähdä
ikkunoista, ja hiivin rakennuksen itäisen pään ohi seinän ja
punakataja-aidan välitse. Siellä oli kaikki rauhallista; pidin edelleen
tarkoin silmällä ympäristöäni ja menin ympäri talon, samaa tietä,
vaikka päinvastaiseen suuntaan, kuin madame oli kävellyt edellisenä
iltana, kunnes jouduin tallin taakse. Olin tuskin sekuntia seissyt siinä
tähystellen, kun kaksi henkilöä tuli ulos tallirakennuksesta. Ne olivat
madame ja portinvartija.

He seisoivat tovin ulkopuolella, katsellen ympärilleen. Sitten

madame sanoi jotakin miehelle, ja tämä nyökkäsi vastaukseksi.
Madame erosi hänestä, ja mies jäi seisomaan paikalleen, madamen
mennessä ruohikon yli kevein askelin, kunnes hävisi puiden sekaan.

Vakuutettuna siitä, että hän oli menossa kohtaamaan miestänsä,

jota minun läsnäoloni esti saapumasta linnaan, aavistin nyt, että
ratkaiseva hetki oli vihdoinkin tullut, ja kiihdyin askel askeleelta yhä
enemmän. Minua inhotti vakoilla madamea; tämä tehtäväni kiusasi ja
kuohutti mieltäni. Mutta juuri sentähden, että vihasin sitä, olin
innokas suoriutumaan siitä, onnistumaan yrityksessäni, sulkemaan
korvani ja poistumaan seudulta. Kun hän sitten saapui pyökkimetsän
reunaan ja astui pienelle aukiolle, näyttäen epäröivän, hiivin vielä
varovammin eteenpäin. Tämä kaiketi oli kohtauspaikka, ajattelin ja
nyt seisahduin ja kurkistin varovasti, nähdäkseni milloin herra de
Cocheforêt ilmestyisi tiheiköstä.

Mutta sitä hän ei tehnyt, ja vähitellen kiirehti madame askeleitaan.

Hän meni pikku ahon poikki ja siirtyi leveälle sivutielle, joka oli
raivattu matalaan ja sankkaan leppä- ja vaivaistammimetsään. Tämä
kasvoi niin tiheässä, ja sen seassa versoi niin runsaasti
pähkinäpensaita, seljoja ja puksipuita, että oksat loivat miltei
läpipääsemättömän kahtatoista jalkaa korkean muurin molemmin
puolin tietä.

Nyt en odottanut pitempään. Juoksin niin hiljaa ja kevyesti kuin

suinkin pitkin vihreätä käytävää. Aurinko paistoi sinne, puut
tukahduttivat tuulen henkäilyn kokonaan ja minua hikoilutti helle ja
kiire. Mutta sammal oli pehmeää, maaperä hiukan kaltevaa, ja vähän
enemmän kuin minuutin kuluttua olin käytävän päässä. Vähän
matkaa käänteestä seisahduin ja katselin varovasti eteenpäin,
nähdäkseni minne hän oli mennyt.

Näin edessäni vielä toisen ratsastustien, edellisen kaltaisen, ja

madame oli jo edennyt noin sataviisikymmentä askelta sitä myöten
viheriäisten pensasaitojen välitse. Seisoin siinä huohottaen ja kirosin
metsää, kuumuutta ja madamen varovaisuutta. Me olimme varmasti
kävelleet jo lieuen tai vähintään kaksi kolmasosaa lieueta. Kuinka
kauas mies tahtoi saadakaan vaimonsa tapaamaan häntä? Minua
alkoi suututtaa. Kaikella on rajansa, mutta tämä metsä näytti
ulottuvan Espanjaan asti!

Nyt hän taas poikkesi ja katosi, ja minun täytyi uudistaa temppuni.

Tällä kertaa luulin varmasti näkeväni jotakin ihan toista. Mutta ei!
Taaskin kaivautui vihreä ratsastuskuja metsän uumeniin,
pensasseinämien milloin vaalein, milloin tummin värivivahduksin
loistellessa aina sen mukaan, missä määrin pähkinäpensaat ja seljat
tai orapihlajat, marjakuuset ja puksipuut olivat enemmistönä, mutta
aina korkeina, jäykkinä ja läpipääsemättöminä. Noin puolitiessä
käytävää näin madamen samoavan eteenpäin tasaisin askelin,
ainoana liikkuvana olentona, mitä oli näkyvissä. Ihmettelin,
pysähtelin ja hänen kadotessaan seurasin perässä — mutta
ainoastaan havaitakseni, että hän oli poikennut toiselle vähän
kapeammalle, mutta muutoin samanlaiselle polulle.

Ja sitä menoa jatkui puoli tuntia. Toisinaan kääntyi madame

oikealle, toisinaan vasemmalle. Sokkelolla ei näyttänyt olevan
loppua. Pari kertaa arvelin, että hän oli kenties eksynyt ja koetti vain
löytää takaisin kotiinsa, mutta hänen varma ryhtinsä ja säännölliset
askeleensa todistivat toista. Sen myöskin huomasin, että hän
harvoin katsoi taaksensa tai sivulleen. Eräällä kohdalla eivät tietä,
jota pitkin hän käveli, kattaneet vihreät lehvät, vaan jonkun
kiertokasvin hopean valkeat, kiiltävät lehdet, joiden kimmellys etäältä
näytti iltahohteessa heijastuvalta vedenkalvolta. Kun hän astui sille
taipaleelle, laskevan auringon valaistessa hänen kasvojaan, sai
hänen pitkä harmaa hahmonsa puhtauden leiman, joka
silmänräpäykseksi hämmästytti minua — hän näytti yliluonnolliselta
olennolta. Minä laskettelin pitkiä sadatuksia ja olin katkeroittunut
itseäni kohtaan, mutta seuraavassa mutkassa sain palkkioni, Hän ei
samonnut enää eteenpäin. Näin hänen pysähtyneen ja istuutuneen
kaatuneelle puunrungolle tien viereen.

Seisoin tuokion piiloutuneena ja pidin häntä silmällä, käyden hetki

hetkeltä kärsimättömämmäksi. Aloin lopulta johtua kummallisiin
ajatuksiin. Vihreät seinämät verhoutuivat hämyyn. Aurinko oli
laskemaisillaan; suippo, valkoinen vuorenhuippu, joka usean
peninkulman päässä sulkien näköalan tieltä, alkoi punoittaa ja
hehkua. Vihdoin, minun jo käytyäni levottomaksi, hän nousi ja jatkoi
vaellustaan verkallisemmin askelin. Odotin kuten tavallisesti; kunnes
hän oli hävinnyt seuraavan polvekkeen taakse. Sitten kiirehdin
hänen jälkeensä, ja kun varovasti käännyin kulmasta — seisoin
kasvoista kasvoihin häntä vastassa.

Käsitin silmänräpäyksessä kaikki — että hän oli viekoitellut minut,

pettänyt minut, tahallaan toimittanut minut pois. Hänen kasvonsa oli
viha vaalentanut, hänen silmänsä leimusivat, ja hänen ruumistaan
värisytti mielenkarvaus ja rajaton halveksiminen.

»Vakooja!» huusi hän. »Koira! Te — aatelismies! Voi, hyvä

Jumala! Jos te olette yksi meistä — jos te ette todellakaan kuulu la
canailleen, niin saamme vielä kalliisti maksaa tästä! Saamme
katkerasti sovittaa sen vastedes. Minä en uskonut», jatkoi hän, ja
joka tavu sattui kuin ruoskan sivallus, »että maailmassa oli mitään
niin kunnotonta kuin te!»

Minä sopersin jotakin — en tiedä mitä. Hänen sanansa polttivat

sydäntäni. Jos hän olisi ollut mies, niin hän olisi pian maannut
kuolleena jaloissani.

»Luulitte harhaannuttaneenne minut eilen», pitkitti hän matalalla

äänellä, mutta lieventämättä sitä ylenkatsetta ja suuttumusta, joka
vapisutti hänen huuliaan ja teki hänen äänensä niin hehkuvan
teräväksi. »Te vehkeilijä! Te kavala teeskentelijä! Luulitte, että oli niin
helppo pettää naista — nyt olette itse tullut petetyksi. Jumala
suokoon, että teillä olisi kylliksi hävyntuntoa, voidaksenne kärsiä!»
jatkoi hän armottomasti. »Puhuitte Clonista, mutta teihin verraten on
Clon maailman puhtain ja kunniallisin ihminen.»
 »Madame», sanoin käheästi ja samalla tunsin kasvojeni käyneen
tuhkanharmaiksi, »ymmärtäkäämme toisiamme oikein…»

»Jumala varjelkoon siitä!» huudahti hän heti. »Niin en tahdo

itseäni tahria!»

»Hyi, madame», sanoin vapisevalla äänellä. »Mutta te olette

nainen. Tuo olisi maksanut miehelle hänen henkensä.»

Hän nauroi katkerasti.

»Olette oikeassa», vastasi hän, »minä en ole mies, ja että te

olette, siitä saatte kiittää Jumalaa. Mutta minä en ole myöskään
'madame'. Madame de Cocheforêt on viettänyt tämän ehtoopäivän
— teidän poissaolonne ja typeryytenne ansiosta — miehensä
parissa. Niin, toivon, että se viiltää sydäntänne!» jatkoi hän ja puri
raivoissaan valkoiset hampaansa yhteen. »Toivon, että se vihloo
teitä! Olette vakoillut ja ollut halpamainen ja samalla toimittanut
asianne huonosti, monsieur Tomppeli — onnittelen teitä!»

»Te ette olekaan madame de Cocheforêt?» huudahdin kesken

häpeilyni ja raivoni kivettyneenä tästä tiedosta.

»En, monsieur», vastasi hän kiivaasti. »Sitä en ole. Ja suokaa

minun huomauttaa — sillä meille ei valehteleminen ole yhtä helppoa
kuin teille — että minä en ole milloinkaan sanonut olevani madame.
Te itse erehdyitte niin perinpohjin, että meidän ei tarvinnut johtaa
teitä harhaan.»

»Mademoiselle on siis…»

»Madame… niin, ja minä olen mademoiselle de Cocheforêt. Ja

markiisin sisarena ja kunniallisena naisena minä pyydän että
tuttavuutemme on lopussa tästä silmänräpäyksestä alkaen,
herraseni. Kun vielä tapaamme — jos koskaan tapaamme, mistä
Jumala varjelkoon!» lisäsi hän säkenöivin silmin, »ette rohkene
puhutella minua, sillä silloin annan tallirenkien ruoskia teidät.
Älkääkä häväiskö taloamme nukkumalla sen katon alla enää
ainoatakaan kertaa! Ensi yön saatte viettää majatalossa. Kukaan ei
saa sanoa», jatkoi hän ylpeästi, »että Cocheforêtit rankaisevat
kavallusta vieraanvaraisuuden epäämisellä ja minä annan käskyn
siitä. Mutta huomisaamuna on teidän, lähdettävä takaisin isäntänne
luo, suomittu kylänrakki… vakooja, kehno raukka!»

Näin sanoen hän kääntyi poispäin ja meni.

V luku

Hyvitys

Yksin ja raivosta kiehuen! Jos hän olisi vain syytänyt kaikki nämä
soimaukset silmilleni sinä hetkenä, jolloin minä olisin saavuttanut
voittoni, — jos hän olisi hävinneenä lopuksi sanonut sen, mitä nyt oli
sanonut, kun hän itse oli voittanut, niin olisin voinut kestää sen. Jos
hän olisi silloin häväissyt minua, niin olisin niellyt häpeän ja antanut
hänelle anteeksi. Mutta nyt seisoin lisääntyvässä hämärässä,
pimenevien pensasseinämien välissä, pettyneenä, satimeen saatuna
ja voitettuna! Naisen nujertamana! Hän oli pannut
teräväjärkisyytensä minun oveluuttani vastaan, naisellisen
tahdonvoimansa minun kokemustani vastaan, ja hän oli päässyt
voitolle. Ja miten hän olikaan nöyryyttänyt minut! Kun ajatuksissani
haudoin kaikkea tätä ja myöskin aloin oivaltaa etäisempiäkin
seurauksia sekä kuinka täydellisesti hänen menettelytapansa oli
tehnyt mahdottomaksi omien suunnitelmieni kehittymisen mihinkään
suotuisaan tulokseen, vihasin häntä todella.

Niin kuohuksissani kuin olinkin, olisi minun toki tunnin kuluttua

pitänyt olla tyyntynyt. Mutta kun aioin lähteä kotimatkalle, jouduin
uudelleen raivoihini, sillä nyt muistin, etten voinut löytää tietä ulos
siitä sokkelosta, johon hän oli minut houkutellut; se ja sittemmin
sattuneet vastukset pitivät raivoani vireillä. Runsaan tunnin harhailin
ympäri metsää; tiesin kyllä, missäpäin kylä oli, mutta en kyennyt
tapaamaan suoraa tietä sinne. Aina kun kehnosti onnistuneen
yrityksen jälkeen taas seisoin jonkun läpipääsemättömän tiheikön
edessä, olin kuulevinani hänen nauravan sen sisältä, ja tämä
häpeällinen rangaistus ja se pakko, johon pulmallinen asemani
vangitsi raivoni, oli vimmastuttaa minut järjiltäni. Usein kompastelin
pimeässä ja nousin noituen; käteni revin orjantappuroihin ja tahrin
vaatteeni, joita jo oli niin pahoin pidelty muutamia päiviä takaperin.
Lopulta, kun jo olin melkein tyytynyt siihen ajatukseen, että minun
täytyi viettää yöni metsässä, sain näkyviini tulia kylästä ja suuntasin
kulkuni niitä kohti, vapisten innostuksesta ja vihasta. Muutaman
minuutin kuluttua olin kylän raitilla.

Majatalon valot tuikkivat vain pienen matkan päässä minusta,

mutta ennen kuin voin näyttäytyä edes siellä, täytyi minun ylpeyteni
vaatimuksesta hiukan siistiä pukuani. Niinpä pysähdyin ja aloin
raapia ja puistella vaatteitani ja samalla tein kaikkeni omaksuakseni
huolettoman sävyn. Sitten menin ovelle ja koputin. Melkein samassa
silmänräpäyksessä huusi isännän ääni sisältä: »Astukaa sisään,
monsieur!»
 Kohotin säppiä ja astuin tupaan. Mies oli yksinään; hän istui
kumartuneena tulen yli ja lämmitteli käsiään. Rautainen pata porisi
hiilloksella. Minun tullessani hän nosti kantta ja kurkisti pataan. Sitten
hän vilkaisi minuun olkansa yli.

»Odotitte minua?» sanoin uhkamielisesti, mennessäni lieden

ääreen ja nostaessani toisen märän saappaani halkojen päälle.

»Niin tein», vastasi hän nyökäten. »Illallisenne on juuri valmis.

Ajattelin teidän saapuvan näihin aikoihin.»

Hän irvisteli niin sanoessaan, ja vaivoin sain kiukkuni hillityksi.

»Onko mademoiselle de Cocheforêt sanonut teille», kysyin

välinpitämättömäksi tekeytyen, »missä olin?»

»On, mademoiselle… tai madame», vastasi hän taas virnistäen.

Hän oli siis kertonut tuolle miehelle, minne hän oli minut jättänyt ja
miten hän oli minut pettänyt! Hän oli tehnyt minut koko kylän
naurunaiheeksi! Raivoni leimahti uudestaan sitä ajatellessani, ja
nähdessäni miehen ilkkuvat kasvot kohotin nyrkkini.

Mutta hän luki uhkauksen silmistäni ja ponnahti vikkelästi

jaloilleen, muristen ja käsi veitsen päätä tapaillen.

»Älkää tehkö sitä toistamiseen, monsieur!» huusi hän rumalla

murteellaan. »Minulla on vielä haava päässäni. Nostakaa kätenne
kerran vielä, niin minä viillän teidät kuin tapetun sian!»

»Istuutukaa, pölkkypää», sanoin minä. »Ei ole aikomuksenani

tehdä teille mitään pahaa. Missä on vaimonne?»
 »Työssään.»

»Hänenhän pitäisi laittaa illalliseni pöytään», huomautin.

Hän nousi vastahakoisesti, haki lautasen ja kaatoi siihen

kaalisoppaa. Sitten hän meni kaapille ja otti sieltä ruisleivän ja tuopin
viiniä, vieden ne pöytään.

»Tässä sen näette», sanoi hän lyhyeen.

»Huono vastaanotto», vastasin.

»Ei, kuulkaas nyt, hyvä herra!» mutisi hän kiukkuisesti. »Saatte

olla tyytyväinen! Minulla on omat epäluuloni. Ja jollei armollinen neiti
olisi antanut käskyä, iskisin puukon nahkaanne tänä iltana. Saisitte
maata ulkona ettekä täällä sisällä, ja minä luulen, ettei kukaan surisi
teitä. Mutta tämän nyt saatte pitää hyvänänne. Pitäkää suunne kiinni,
ja kun huomenna käännätte selkänne Coeheforêtille, niin menkää
kerrassaan älkääkä ikinä palatko.»

»Tyhmyyksiä!» sanoin, mutta myönnän olleeni hiukan

tyrmistyksissäni.
»Uhkaukset eivät merkitse mitään, niistä huolimatta voi elää kauan.»

»Pariisissa ehkä», tokaisi hän merkitsevästi, »mutta täällä ei.»

Sitten hän oikaisi vartensa suoraksi, nyökkäsi ja meni takaisin

tulen ääreen; minä kohautin olkapäitäni, aloin syödä ja olin
unohtavinani hänen läsnäolonsa. Liedellä paloivat halot synkästi
eivätkä valaisseet ollenkaan. Viheliäinen öljylamppu, joka levitti
aaveellisia varjoja yli huoneen, teki pimeyden vain vielä
tuntuvammaksi. Matalakattoinen pirtti, jonka permanto oli tiiviiksi
tallattua multaa ja jossa oli likaisia vaatekappaleita viskeltyinä hujan
hajan, löyhkäsi valkosipulille ja pilaantuneelle, huonolle ruualle.
Ajattelin Cocheforêtin linnan valoisaa salia, hauskasti katettua
pöytää, sen rauhallisuutta ja tuoksuvia ruukkukasveja; ja vaikka olin
liian vanha soturi menettääkseni ruokahaluni pesemättömän lusikan
takia, tunsin kuitenkin muutoksen ja panin sen mademoisellen tiliin.

Isäntä katseli minua salavihkaa lieden äärestä, arvasi ajatukseni ja

nauraa virnisteli itsekseen.

»Hieno ruoka, hieno käytös!» jupisi hän halveksivasti. »Pane

mieronkiertäjä hevosen selkään, niin hän ratsastaa — takaisin
kapakkaan!»

»Suu kiinni», vastasin vain, muljauttaen häneen vihaisen katseen.

»Oletteko lopettanut?» kysyi hän.

Pian nousin välittämättä vastata hänelle, menin lieden luo ja vedin

likomärät saappaat jalastani. Hän vei heti leivän ja viinin kaappiin,
tuli sitten takaisin noutamaan lautasta, jota olin käyttänyt, otti sen,
avasi huoneen takaoven, meni ulos ja jätti sen longalleen. Ovesta
tullut veto liehutteli lampun liekkiä ja teki likaisen, pimeän huoneen
yhä kolkomman näköiseksi. Nousin suutuksissani ja menin ovelle
lyödäkseni sen kiinni.

Mutta sinne tullessani näin oven raosta jotakin, mikä sai käteni
pysähtymään. Ovi vei komeroon, jossa emännän oli tapana pestä
astioita ja toimittaa muita sellaisia askareita. Sentähden hämmästyin
hiukan, kun huomasin, että siellä oli valoa näin myöhään illalla, ja
vielä enemmän tulin ihmeisiini nähdessäni, mitä hän teki.